Tunnepujottelua

Vuosien myötä vaikeista asioista tulee aina vain monimutkaisempia. Pienistä tunteista muotoutuu epämääräinen möykky, jota kasvattaa siihen punoutuneen elämälangan pituus. 

Mikä alkoi puolen vuoden väliaikaisena seikkailuna, on nyt muuttunut kodiksi ja arjeksi. En ole asunut missään näin kauaa aikuisena. Salakavalasti moniin New Yorkin paikkoihin on nivoutunut muistoja, rakkaita ja kipeitä. Uutuudenviehätys ja vieraus on väistynyt; tämä kaikki tuntuu jollain tapaa omalta.  Pidän siitä, että täällä voi elää haluamansa näköistä elämää, jonka paineet syntyvät lähinnä omista odotuksista - ketään muuta ei kiinnosta. 

Jossain vaiheessa pitäisi kuitenkin tehdä niitä aikuisten ihmisten päätöksiä, kun realiteetit osoittaa että elämä suurkaupungissa vaatii loppumatonta taistelumielialaa. Juuri nyt haluaisin vain höllätä puolustusta, olla rauhassa haavoittuva. Haluaisin jälleen tuntea huolettomuutta, jonka olemassaolosta olisin autuaan tietämätön, ellen olisi varttunut Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Ahdistusta on lisännyt koronan keskellä tieto kaikista omista ja muiden elämien riippuvaisuuksista. Koko elämä on sidoksissa työpaikkaan. Rahat, terveydenhuolto, ja sitä kautta kaikki muu. Suhdanteiden heilahdellessa toivoo vain, että projektit jatkuvat seuraavaan vuoteen, että tämä kaikki pysyisi jotenkuten pinnalla. Toistaiseksi kaikki kelluu uutisten värittämässä poikkeustila-aallokossa.

Matkailurajoitusten puitteissa liikun ajatuksissani paljon kahden kotimaan väliä. Olen aina jossain suhteessa riittämätön ja tyytymätön. Seitsemän kuukautta kotona samanlaisten päivien loppumattomassa virrassa kirkastaa ainakin sen, mikä on tärkeää. 

Sieltä sun täältä

Löysin internetin kätköistä vanhan blogini. Olin ilmeisesti potenut kahdennenkymmenennen ikävuoden kynnyksellä jonkinasteista ikäkriisiä. Viime vuosina olen lakannut aktiivisesti ajattelemasta ikääni, jopa niin hyvin tuloksin, etten ikääni kysyttäessä osaa vastata miettimättä. Kai se ikä oikeastikin on vain numero.

Vanhaa blogia selatessa ihailin omaa avoimuuttani, sitä tiettyä paljautta jonka vuosien jälkeen huutaa naiiviutta. Monet asiat tuntuivat ilmeisen vaikeilta, enkä jälkikäteen ymmärrä miksi. Samalla niin monet ajatukset kolahtavat edelleen:

Harmittaa, että olen ollut niin kiireinen. Tuntuu, ettei ole enää ketään kelle soittaa, kun haluaisi unohtaa kaiken koulusta. Ei oikein tiedä, miksi edes soittaisin, kun ei minulla ole mitään kerrottavaa. Ja tuntuu liian tyhmältä soittaa muuten vain.

 Toivoisin, että osaisin ja jaksaisin kirjoittaa edelleen, vaikka kirjoittamisen aiheet tuntuu aina niin merkityksettömiltä.

New York on kallis, ja täällä on liikaa ihmisiä.
Olen pettynyt ihmisiin jotka esittävät muuta kuin ovat.
Sää on lokakuussakin kesäinen.
Pitäisikö suorittaa paikallinen arkkitehtilisenssi?
Mies reissaa paljon, mutta nautin hiljaisista viikonlopuista kun ei tarvitse tehdä mitään.
Mulla on töissä uusi projekti ja uusi tiimi (ja uusi istumapaikka). Töissä on ollut hauskaa pitkästä aikaa.
Suomesta on suunnaton ikävä ihmisiä, mutta en silti tiedä miten sinne kotiutuisi uudelleen.
Olisi ihana jos aamun metrossa ei aina tarvitsisi olla kuin sardiinit purkissa.

Tälle viikolle on mahtunut töiden ja vatsapöpön lisäksi työkavereiden syntymäpäiväjuhlintaa, showroom-visiitti ja höpöttelyä perheen kanssa. Tänä iltana luvassa suomalaisten kuukausittainen meet-up.

I left my boots in Finland

Kesäiltojen pimeässä syleilyssä kaikki tuntuu uudelta ja erilaiselta. Ilmassa leijuu muutos, mutta tukalassa kuumuudessa edes ajatukset eivät pääse liikkumaan eteenpäin. Hämärässä kosteudessa kaikki näyttää hetken erilaiselta.

 Viimeiset puolitoista vuotta kestänyt projekti on tulossa päätökseen. Haikein mielin sanon hyvästit projektitiimille, insinööreille ja urakoitsijalle. Hyvistä tyypeistä harmittaa luopua. Vaikka emme työskennelleetkään samassa firmassa, olimme silti työkavereita. Soittelimme päivittäin. Meillä on sama tavoite - saada projekti valmiiksi, ja kunnialla läpi. Työn loppupuolella tunnelma on vapautunut. Tiimin kesken on vaihdettu monia tekstiviestejä, GIFejä ja muuten vaan istuttu porukalla viettämässä iltaa. Niin, töissäkin voi joskus olla hauskaa.

Olen innostunut kuntonyrkkeilystä, bullet journalista ja pystyviikkauksesta. Kun vielä jollain ilveellä saisi järjestettyä digitaalisen kirjaston.

Toisessa maassa

Kuusi vuotta kaukokaipuuta, vain suunta on muuttunut vuosien mukana. Olen pitkään yrittänyt päättää, että juuri nyt on kaikki hyvin, juuri näin, juuri täällä. Silti mieli kaihertaa aina johonkin suuntaan. Se että on jossain muualla, on pois jostain muualta.

On ironista tuntea itsensä yksinäiseksi kaupungissa, jossa asuu miljoonia ihmisiä. 90% minulle tärkeistä ihmisistä vaan sattuu asumaan muualla, jossain kaukana. Arjesta puuttuvat pienten ja suurten pohdintojen spontaanit teekuppihetket, jotka joskus erehdyin ottamaan itsestäänselvyytenä.

Arkeani rikastuttaa nyt toisenlaiset asiat. Koti, rakkaus ja kauan kaivattu yhteinen elämä. Onni, joka odottaa kotiin tullessa. Myöhäisinä iltoina kun kävelen kotiin mieli sumussa, muistan aina katsoa Broadwayta pohjoiseen. Chrysler building. Kai sitä voisi huonomminkin mennä.

Jos joskus päätämme lähteä tästä jonnekin muualle, niin tiedän, että pärjäämme varmasti. Tähänkin asti on selvitty. Selvitty metsistä, betoniviidakoista, autiomaista ja valtateistä.

Jotain kotiutumisasteesta kertonee, että olen unohtanut missä ääkköset sijaitsevat näppäimistöllä.

Koti

On ehkä tullut aika esitellä meidän pieni luukku. 

Näkymä ulko-ovelta. Kodin ytimessä on pitkä käytävä, joka syö kaikki neliöt,

Kylppäri on kompakti, mutta en valita, sillä hanat on eurooppalaiset. Jenkkiläisiin suihkuihin tutustuneet ymmärtänevät. 

Keittiö on turhan kompakti, yhden ihmisen keittiö. Haaveet yhteisestä kokkailusta voi unohtaa. Astianpesukone. <3

Makuuhuone. Joku joutuu aina kompimään seinän puolelle. Kalusteet ikeasta, check. 

Käytävä toiseen suuntaan. Perällä ulko-ovi.

Olkkari, joka on yllättävän tilava. Jättisohvalle mahtuu ainakin kahdeksan ihmistä. 

Tarkkasilmäisimmät saattoivat huomata, ettei kotiimme kuulu ruokapöytää. Kaikkea ei valitettavasti voi saada, varsinkaan New Yorkissa. 

Vuosikatsaus: toinen vuosi

Kaksi vuotta New Yorkissa on kulunut kuin siivillä. Brooklynin arkeen kuuluu pieni väliaikaisuuden häive. Vuokrasopimusta jatketaan puoli vuotta kerrallaan, sillä toistaiseksi voimassa oleva vuokrasopimus on amerikkalaisille järjetön ajatus. Sopimusta allekirjoittaessa mietimme aina, että tämän jälkeen etsimme jotain muuta. Niin me kuitenkin edelleen asumme samassa osoitteessa jo kolmatta vuotta. Pieni asuntomme tuntuu kuitenkin kodilta. Muuta vikaa tässä ei ole kuin korkea vuokra ja vähäiset neliöt.

Takana on niin ihmeellinen kesä, ettei lähestyvä talvikaan jaksa harmittaa. Hääpäivä oli täydellinen kaikkine pienine epätäydellisyyksineen. Mikä suunnaton onni oli saada niin moni rakas ihminen samaan paikkaan.

Häitä suunnitellessa sai vapaa-ajan tehokkaasti kulumaan. Syksyn koittaessa to-do -listalla on jäljellä enää kiitos-kortit (jotka oikeasti pitäisi kohta saada tehtyä). Tylsien iltojen varalle on seuraava projekti jo päätettynä: yritän saada hankittua paikallisen arkkitehti-lisenssin. Siinä meneekin mukavasti ainakin pari vuotta.

Mies aloitti myös oman projektinsa kuukausi sitten: Suomen kielen kurssi kerran viikossa vuoden loppuun asti. Maanantai-illat olemme viettäneet kurssikirjojen parissa ja ihmetelleet suomen kielen monimutkaisuutta. Kuukaudessa mies on oppinut taivuttamaan verbejä, käyttämään partitiivia ja genetiiviä, sekä kertomaan paljonko kello on. Täytyy sanoa, että olen todella otettu toisen nähdessä noin paljon vaivaa vuokseni.

Syksyn kuvasatoa:

Opiskelua

Afterwork

Viimeiset lämpimat päivät

The City

Ilta ystävien kanssa

Happy-hour cruise 

Kutsuvieraat

Olen osannut (ainakin omasta mielestäni) ottaa hääsuunnittelun suhteellisen rennosti. Osittain kyse on olosuhteiden pakosta, sillä hirveästi hääroinaa en edes pysty haalimaan kasaan ja kuskaamaan rapakon yli. 

Pientä häähullutta on kuitenkin ollut havaittavissa viime päivinä: kaupasta on tarttunut kaikenlaista nauhaa ja koristetta ilman sen suurempia ajatuksia siitä, mihin moisia oikeasti tarvitsee. Kävin kuuliaisesti palauttamassa pitsinauhat ja pompomit kauppaan. 

Kaikennäköiseltä draamalta säästyttiin vanhempienkin osalta aina siihen asti että kutsut tuli lähettää. Kuulemma jos toiselta puolelta kutsutaan se ja se, niin kyllä toiselta puolelta pitää myös kutsua ne ja ne (vaikka niitä ei olisi nähty vuosikausiin). Nyt kaduttaa että myönnyin lähettämään kaikille kutsut - ei siksi etten haluaisi nähdä kaikkia, vaan koska juhlatilassa tulee olemaan turhankin ahdasta jos kaikki kutsutut ilmestyvät paikalle. 

Muutama päivä aikaa vierailla ilmoittaa tulemisistaan, sitten pääsee pohtimaan istumajärjestystä. Miksi se kuulostaa niin hauskalta?